Oppilaitoksen piha

"Kai se yleissivistys olisi ihan hyvä. Kaiken tarpeellisen oppii tosin suullisesti, mutta ehkä yleissivistys merkitsee meille erilaisia asioita kuin sinulle. Ei minun tarvitse tietää mikä on Kenian pääkaupunki tai mikä on atomin rakenne, eikä sinun taas tarvitse tietää milloin oliivit ovat kypsiä kerättäviksi tai missä ovat parhaat laidunmaat."

Heracles pysähtyi miettimään hetkeksi Kielon sanoja, ennen kuin jatkoi.

"Enkä tiedä auttaako yleissivistys minua. Moniko palkkaisi suomea osaamattoman maahanmuuttajan?"

(nää puhuu englantia)

"Ei tasa-arvo oikein toteudu. Minulla ei ole täällä yhtä paljon oikeuksia kuin sinulla, vaikka asun täällä. Tai virallisesti on, mutta minua kohdellaan kuin ei olisi, paitsi täällä koulussa. Suurin osa meistä on maahanmuuttajia."

"Mmm...Niinhän se taitaa olla. Tosin karkeasti yleistäen suuri osa suomalaisista ihmisistä yhdistää väistämättä rikokset heti ulkomaalaisiin. Ulkomaalaiset ovat joskus aiheuttaneet suuria ongelmia Suomessa, joten se saa ihmiset varuilleen ulkomaalaisten suhteen" , Kielo sanoi ja lisäsi nopeasti: "Ei siis sillä, että itse tekisin niin!". Toki Kielollakin oli joitain pieniä ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan johtuen hänen menneisyydestään, mutta hän päätti pitää asian visusti salassa.

Heracles naurahti huvittuneen oloisesti, ja hieraisi niskaansa.

"Minua on haukuttu varastelevaksi mustalaiseksi. Et usko mitä kaikkea olen saanut kuulla. Joku kerran kehtasi väittää, että olin tullut ryöstämään itselleni muutaman vaimon. Mutta olen tottunut siihen. Sitä paitsi, täällä koulussa minun ei tarvitse sietää sellaista. Täällä ihmiset todella ovat ystävällisiä ja mukavia."

Poika huokaisi. Hän kaipasi takaisin oliivitarhaan, mutta paluu oli nyt mahdotonta.

Kielo hämmentyi pojan puheista eikä tiennyt mitä vastaisi, joten hän päätti pysyä hiljaa. Hän nojasi päänsä puuta vasten, katse kohti taivaita hieman haikeasti. Hänen huuliltaan karkasi äänetön huokaus ja hän sulki silmänsä.

Heracles tulkitsi huokaisun keskustelun päättymiseksi, ja kiinnitti huomionsa hänen luokseen palaavaan maatiaiskissaan. Poika ojensi kätensä sitä kohti, mutta kissa tassutteli suoraan Kielon luo maukaisten melkein kysyvästi.

Kuullessaan kissan maukaisun Kielo avasi silmänsä ja vilkaisi kissaa. Hän ojensi kätensä silittääkseen sitä hymyillen pienesti.

"Pidätkö sinä kissoista?" 

Heracles ei edes yrittänyt peitellä hämmästystään, sillä Kielo ei todellakaan vaikuttanut kissaihmiseltä, tai muutenkaan eläinystävälliseltä. Ehkä tyttö piti kissojen itsekeskeisyydestä tai lempeydestä.

Kielo katsoi Heraclesia selvästi huvittuneena. "Miksi en? Olen aina pitänyt luonnosta ja eläimistä, varsinkin kissoista" hän selitti kääntäen katseensa takaisin kissaan. "Ne vain ovat aina olleet lähellä sydäntäni" .

"Et vaikuttanut lainkaan luontoihmiseltä. Enemmänkin kaupunkilapselta. Mutta ei minulla ole varaa arvostella muita ulkonäön perusteella."

Heracles ojensi kätensä ja silitti tyytyväisenä kehräävää kissaa hymyillen.

"En ymmärä miksi jotkut eivät pidä luonnosta. Mehän olemme osa luontoa, ei sitä voi paeta. Tuntuu kuin heistä olisi vaikea myöntää, että he ovat riippuvaisia luonnosta."

"Kaupunkilapselta? Mistä sinä niin päättelit?" Kielo sanoi yllättyneenä. Hän oli aina ajatellut ja ajattelisi aina olevansa henkeen ja vereen luontoihminen. Varsinkin, kun hän rakasti luontoa ja merta. Hänen sydämensä kaipasi takaisin saaristoon, missä hän oli asunut osan lapsuudestaan, kunnes hänet pakotettiin muuttamaan sukulaisen luokse Ruotsiin.

"No, olet niin kiinnostunut opiskelusta, ja tiedät siitä paljon ja vaikutat älykkäältä. Ei Kreikassa meitä maalaispoikia koulu kiinnostanut. Lähinnä tytöt ja moottoripyörät. Eikä meillä oikein ollut varaakaan mennä kouluun."

Ei koulu oikein kiinnostanut poikaa vieläkään, ja hän aina silloin tällöin kaipasi takaisin kotikyläänsä.

"Väitätkö sinä siis, että luonnosta välittävät ihmiset ovat tyhmiä eivätkä he saisi pitää lukemisesta ja opiskelusta?" Kielon hyväntuulisuus oli tiessään ja äänensä vihlovan jäätävä, varsinkin verrattuna ulkona vallitsevaan säähän.

Heracles tajusi sanoneensa jotakin väärin heti, kun tyttö avasi suunsa. Hetken hän mietti, yrittäisikö korjata tilannetta vai ei.

"En väitä. Olen vain tottunut siihen, että ne jotka pääsevät kouluun muuttavat ennen pitkää kaupunkiin, eivätkä palaa. Siskokin meni. Ja meille luonto taitaa olla tärkeä eri tavoin, kuten kaikille."

Kielo tuhahti ärtyneesti ja käänsi katseensa mielenosoituksellisesti muualle vaivautumatta vastaamaan. Hän kirsoi itsensä, kun oli päästänyt keskustelun jatkumaan näin pitkään. Hänen olisi kyllä pitänyt tietää ettei siitä koituisi mitään hyvää! Kielo risti kätensä rintansa päälle katsellen kaukaisuuteen.

Poika kohautti olkiaan ja antoi asian olla. Ehkä tyttö vielä avaisi suunsa. Sitäpaitsi, Heracles ei ollut mielestää sanonut mitään väärää, lähinnä esittänyt omia pohdintojaan, joiden tarkoitus ei todellakaan ollut loukata ketään. Ehkä he vain olivat niin eri maailmoista, että he ajattelivat niin eri tavoin, että toisen ajatukset saattoivat jopa loukata toista.

Kielo katsahti kirjaansa ja tunki sen nopeasti laukkuunsa nousten samalla ylös. Hän pudisteli roskat vaatteistaan ja nosti laukun olalleen lähtien kävelemään kohti koulun pääovia. Hän oli saanut tarpeekseen ja yritti estää itseään räjähtämästä pojalle. Henkilölle, jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt. Kielo ei halunnut saada mainetta oppilaana, joka "vain yhtäkkiä alkoi riehumaan ja huutamaan ilman mitään syytä". Hän tiesi liiankin tarkkaan mitä siitä seuraisi, eikä hän saisi sen tapahduttua olla rauhassa ollenkaan.

Heracles katsoi kummastuneena Kielon perään. Hän ei käsittänyt, mikä tyttöön oikein meni, mutta ei myöskään vaivannut asialla päätään kovin kauaa, sillä kissa toivoi pojan jakamatonta huomiota. Hetken silittelyn jälkeen molemmat olivat jo unessa.

Kielo huokaisi raskaasti ja pudisteli itsekseen päätänsä. Hän tunsi päässään alkavan jyskyttämään ikävän tuntuisesti. Migreeni iskisi hetkellä minä hyvänsä. Vaalea neitokainen avasi koulun pääaulan oven ja astui sisään. Hän katseli hetken ympärilleen ja yritti muistella missä hänen huoneensa sijaitsi. Kielolla ei totta puhuenkaan ollut aavistustakaan siitä, joten hän päätti istahtaa syrjäiseen nurkkaan aulan perällä ja kaivoi kirjansa jälleen esille jatkaen lukemista siitä, mihin viimeksi jäi.